Epänormaali

  "Mikset vain voi olla normaali!"

Tämän lauseen olen kuullut miljoona kertaa elämäni aikana. Ensin äidiltäni, sitten ex-puolisoltani. Sana normaali on siis minulle kuin kirosana, ja aina jonkun käyttäessä sitä minä triggeröidyn erittäin vahvasti. Triggeröitymisellä tarkoitan tässä yhteydessä traumaa ja siihen liittyvää vahvaa ja hallitsematonta tunnereaktiota. Siinä kohtaa ei itselleen järkeily auta, vaikka tietää ettei täysin ulkopuolinen ihminen tarkoita sitä minään negatiivisena asiana vaan käyttää tätä vain adjektiivina lauseessaan.

    Miksi tätä adjektiivia kuitenkin viljellään niin paljon? Mitä sana normaali edes tarkoittaa?

    Sen enempää tieteellisiä tekstejä lukematta kerron oman kuvaukseni tälle sanalle. Normaali on yhteiskuntamme asettama toivottu tapa toimia, jotta elämä yhteisössä olisi mahdollisimman soljuvaa ja mutkatonta. Toisaalta ehkä jokaiselta toivotaan kirjoittamattomien sääntöjen noudattamista, jotta yksilö ei vapautuisi yhteiskunnan kahleista ja alkaisi ajatella täysin itsenäisesti uudella luovalla tavalla. Tosin, jos tarpeeksi moni yksilö jakaisi samanlaisen kokemuksen, syntyisi ehkä lopulta täysin uusi yhteisö ja enemmistön päätöksellä sana normaali tarkoittaisikin aivan jotain muuta, kuin luulen sen nyt tarkoittavan.  

    Meitä muokataan normaaliuteen pienestä lapsesta lähtien. Meihin istutetaan häpeä, jota lapsi ei koe ennen kuin se hänelle opetetaan. Meidät siis opetetaan häpeämään itseämme muiden hyväksynnän tähden. Mutta eikö olisi tärkeämpää hyväksyä itse itsemme juuri sellaisena kuin olemme, lopettaa itsemme hylkääminen ja nähdä erilaisuus sekä itsensä, että myös yhteiskunnan voimavarana?

    Minä tiedän olevani erilainen. Tarkoitan tällä sitä, etten sitten millään sopeudu yhteiskunnan normeihin. Ajattelen, tunnen, koen ja ilmaisen itseäni poiketen valtaväestöstä. Tämä herättää usein toisissa suurta paheksuntaa. Minua ei haittaa olla erilainen, oikeastaan rakastan olla erilainen. Mutta se aikoinaan haavoittunut lapsi sisälläni huutaa hyväksymisen kaipuuta ja toisaalta suurta hylkäämisen pelkoa. Tämän vuoksi olen usein hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa itseni kanssa käyden hiljaisia, mutta suuria taisteluita jokaisella kuluvalla sekunnilla.

    Kaipuu kuulua johonkin on jokaiselle tuttu tunne ja se on luonnollinen osa ihmisyyttä. Ilman toisten apua emme pärjäisi pidemmän päälle, emme emotionaalisesti emmekä fyysisesti. Riippuen ihmisestä tämän tunteen voimakkuus vaihtelee ja se voi myös muovautua toiseksi eri elämänvaiheissa. Itselläni tämä kaipuu on erittäin vahva. En ole koskaan elämässäni tuntenut kuuluvani joukkoon. Vaikka tulenkin hyvin toimeen ihmisten kanssa ja olen avoin ja positiivinen persoona, jokin osa sisälläni huutaa sitä, miten yksinäiseksi tunnen itseni muiden seurassa.

    Toivon, että pikkuhiljaa ympäröivä maailma heräisi vaalimaan sitä rikkautta, mikä meissä jokaisessa on yksilönä eikä vain yhtenä yhteiskunnan pyörivänä rattaana. Meissä jokaisessa on aivan valtavaa voimaa, jos sen vain annetaan tulla esiin. Kohtaamalla jokaisen olettamatta ja tuomitsematta, voimme pikkuhiljaa edetä siihen suuntaan. Jokaisessa meissä on muutoksen voima, vaikka tuntisi itsensä kuinka pieneksi ja omat toimensa ympäristöön merkityksettömiksi. Jo yhdenkin rattaan mukautuminen uuteen todellisuuteen voi muuttaa koko käsityksemme normaaliudesta. Ehkä kuudenkymmenen vuoden päästä minä olenkin se normaali.